Itämeren vaarantuneita luontotyyppejä
Itämeren pinnan alla esiintyy avainlajeja kuten rakkohauru, meriajokas ja näkinpartaisleviä. Nämä lajit muodostavat otollisissa olosuhteissa luontotyyppejä, jotka kuuluvat meren monimuotoisimpiin elinympäristöihin. Suurin osa näistä luontotyypeistä on uhanalaisia.
Yhteisenä uhkana Itämeren rehevöityminen
Hauru-, meriajokas- ja näkinpartaispohjien suurin uhka on Itämeren rehevöityminen. Rehevöityneessä, sameassa vedessä valoa ei riitä merenpohjaan asti. Lisäksi rehevöityminen johtaa kiihtyneeseen rihmalevien ja ruovikon kasvuun, joka vie elintilaa näiltä luontotyypeiltä. Seurauksena lajisto köyhtyy ja elinympäristöt vähenevät.
Ilmastonmuutoksen myötä myös veden lämpeneminen ja suolapitoisuuden lasku heikentävät meriajokaspohjien elinolosuhteita. Meriajokkaan esiintyminen edellyttää riittävän suolaista vettä (vähintään 5 ‰), joten suolapitoisuuden aleneminen voi johtaa lajin taantumiseen tai jopa häviämiseen tietyiltä alueilta. Lisäksi lämpenevä vesi ja lisääntyvä rehevöityminen voivat lisätä rihmalevien runsautta ja veden samentumista, mikä vähentää meriajokaspohjien määrää ja heikentää niiden tilaa entisestään.
Haurupohjat
Kuvaaja: Heidi Arponen, Metsähallitus
Kuvaaja: Heidi Arponen, Metsähallitus
Rakkohauru (entinen rakkolevä) muodostaa runsaana esiintyessään haurupohjiksi kutsutun luontotyypin Itämeren kovilla pohjilla 0,5–10 metrin syvyydessä. Suomen rannikolla haurupohjia esiintyy Merenkurkusta itäiselle Suomenlahdelle asti. Saaristomeren sisäosista ne ovat kuitenkin lähes hävinneet. Runsaimmin haurupohjia on alueilla, joilla veden suolapitoisuus on yli 4,5 promillea.
Haurupohjat ovat Itämeren kallio- ja kivipohjien tärkeimpiä elinympäristöjä. Haurujen seassa elää monia muita leviä ja pieniä selkärangattomia eläimiä, kuten katkoja, siiroja, simpukoita ja kotiloita. Kasvustoissa viihtyvät myös kalat, kuten kivinilkka ja kolmipiikki. Haurut tarjoavat monille lajeille suojaa ja ravintoa ympäri vuoden ja lisäävät näin merenpohjan luonnon monimuotoisuutta.
Haurupohjat on luokiteltu koko Suomessa erittäin uhanalaisiksi (EN). Luontotyyppiä uhkaavat erityisesti veden samentuminen, rihmalevien runsastuminen, rehevöityminen ja vesiliikenne. Haurupohjien tila on heikentymässä. Jos rehevöityminen jatkuu, niiden tila heikkenee entisestään.
Hauskoja faktoja rakkohaurusta
Rakkohauru voi elää jopa 10-vuotiaaksi. Rakkohaurukasvustojen päällä elää esimerkiksi sinisimpukka ja merirokko.
Rakkohauru on avainlaji. Se tarkoittaa sitä, että muut lajit ovat siitä suoraan tai välillisesti riippuvaisia.
Rakkohauru sisältää runsaasti fenolisia yhdisteitä, florotanniineja, jotka suojaavat sitä levänsyöjiä vastaan.
Meriajokaspohjat
Kuvaaja: Heidi Arponen, Metsähallitus
Kuvaaja: Heidi Arponen, Metsähallitus
Meriajokas (Zostera marina) on Itämeren ainoa kokonaan veden alla elävä merellinen siemenkasvi. Se kasvaa erityisesti puhtailla hiekka- ja hiesupohjilla, joissa vesi vaihtuu hyvin, yleensä 1–5 metrin syvyydessä.
Veden liikkeen mukana elävä hiekkapohja on ilman meriajokasta hyvin karu elinympäristö. Meriajokas voi muodostaa merenpohjaan pieniä vihreitä keitaita eliöstölle, tai useiden hehtaarien kokoisia niittyjä. Nämä niityt ovat kuin pohjoisen koralliriuttoja, sillä ne kuhisevat elämää: leviä, selkärangattomia ja kaloja. Meriajokkaan juurakot sitovat pohja-ainesta ja ehkäisevät pohjan eroosiota.
Suomessa meriajokaspohjia esiintyy Pohjanlahdella noin Rauman korkeudelle ja Suomenlahdella Sipoon edustalle asti. Laajimmat esiintymät sijaitsevat Lounais-Suomen ulkosaariston hiekkasärkillä, mutta pienempiä laikkuja tavataan myös väli- ja sisäsaaristossa.
Meriajokaspohjat on arvioitu koko Suomessa vaarantuneiksi luontotyypiksi (VU). Niiden uhanalaistumista aiheuttavat ennen kaikkea rehevöitymisestä johtuvat veden samentuminen ja rihmalevien runsastuminen. Myös ruoppaukset ja ankkurointi voivat paikallisesti heikentää meriajokaspohjien tilaa. Meriajokaspohjat ovat luonnonsuojelulain (9/2023) 64 §:n suojeltu luontotyyppi, jonka luonnontilaiset ja luonnontilaiseen verrattavat esiintymät lupa- ja valvontavirasto voi suojella tekemällä rajauspäätöksen. Suojellun luontotyypin esiintymää ei saa hävittää eikä heikentää.
Meriajokas leviää heikosti. Siirtoistutuksilla voidaan ennallistaa meriajokasniittyjä alueilla, joilta laji on hävinnyt eikä pysty palaamaan luontaisesti.
Näkinpartaispohjat
Kuvaaja: Joakim Sjöroos, Metsähallitus
Kuvaaja: Petra Pohjola
Näkinpartaiset muistuttavat kovasti putkilokasveja, mutta ne kuuluvat viherleviin. Näkinpartaislajeja tunnetaan Suomesta 21 lajia, joista tunnetuimpia ovat punanäkinparta ja mukulanäkinparta. Näkinpartaispohjat ovat luontotyyppejä, joissa näkinpartaiset muodostavat vähintään puolet kasvillisuudesta. Ne jaetaan kahteen luontotyyppiin: avoimiin näkinpartaispohjiin ja suojaisiin näkinpartaispohjiin. Avoimet näkinpartaispohjat ovat yleisiä lähes koko Suomen rannikolla, kun taas suojaisat näkinpartaispohjat esiintyvät erityisesti suojaisissa lahdissa ja fladoissa koko rannikkoalueella.
Näkinpartaiset parantavat vedenlaatua sitomalla ravinteita ja vesipatsaan hiukkasia. Ne tarjoavat elinympäristön monille selkärangattomille, kuten kotiloille, siiroille ja katkoille, sekä kaloille, kuten hauelle ja ahvenelle. Tiheät näkinpartaiskasvustot tarjoavat erityisen tärkeitä suojapaikkoja kalanpoikasille ja lisäävät koko rannikkoekosysteemin monimuotoisuutta.
Avoimet näkinpartaispohjat on luokiteltu silmälläpidettäviksi (NT) ja suojaisat näkinpartaispohjat vaarantuneiksi (VU). Uhanalaistumisen syitä ovat veden samentuminen, rihmalevien runsastuminen, pohjien liettyminen, vesiliikenne ja ruoppaukset. Suojaisat näkinpartaispohjat ovat erityisen herkkiä rehevöitymiselle ja niiden määrän arvioidaan vähentyneen jopa 30–50 % viimeisen 50 vuoden aikana. Kehityssuunta on heikkenevä, erityisesti rehevöitymisen ja ihmistoiminnan lisääntyessä. Suojaisat näkinpartaispohjat ovat luonnonsuojelulain (9/2023) 64 §:n suojeltu luontotyyppi, jonka luonnontilaiset ja luonnontilaiseen verrattavat esiintymät Lupa- ja valvontavirasto voi suojella tekemällä rajauspäätöksellä. Suojellun luontotyypin esiintymää ei saa hävittää eikä heikentää.
Näkinpartaispohjien ennallistamista on kokeiltu istuttamalla näkinpartaisia alueille, joilta ne ovat kadonneet.
Lähteet
- Airaksinen O., Karttunen K. (2001). Natura 2000 -luontotyyppiopas (2. korjattu painos). Suomen ympäristökeskus.
- Suomen Ympäristökeskus, luontodirektiivin luontotyypit. Viitattu 15.7.2026.
- Karppinen A., Bäck A., Laakso P., Kytö H. & Vierelä M. (2026). Metsähallituksen vesienhoito-opas. Metsähallitus.
- Kotilainen, A., Kiviluoto, S., Kurvinen, L., Sahla, M., Ehrnsten, E., Laine, A., Lax, H-G., Kontula, T., ym. 2018. Itämeri. Julk.: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.). Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 2: luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 5/2018. s. 15–98. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-4819-4
- Itämeren lajisto, Itämeri.fi. Viitattu 15.7.2026
Tämän sivun sisältö on tuotettu Biodiversea LIFE -hankkeessa.